Kellokosken kartano

Kohde kuuluu polkuun Kellokosken patoaltaan ympäri.
Kellokosken kartano 1900-luvun alkupuolella.

Kellokosken kartano syntyi 1760-luvulla Järvenpään kylän entisille takamaille. Vanhastaan alueella oli vain Järvenpään kylän myllynpaikka ja pari vanhaa torppaa.  

Kartanon laajoja maa-alueita raivaamaan ja viljelemään tarvittiin työvoimaa. Sitä saatiin perustamalla kartanon maille torppia. Jo kartanon ensimmäinen varsinainen isäntä Erik Olander perusti mailleen kaikkiaan 18 torppaa, joista 14 houkuteltiin asukaan Ruotsista saakka.

Kartanon katveessa alkoi myös Tuusulan teollistuminen, kuten monilla muillakin paikkakunnilla. Alkuvuosina se oli käsityövaltaista manufaktuuritoimintaa: oli mylly, saha, tiilitehdas ja tervauuni ja vuodesta 1795 lähtien myös rautaruukki.

Vuoteen 1865 asti kartano ja ruukki olivat samalla omistajalla. Heikkoina vuosina kartanon maatalous joutui tukemaan horjuvaa tehdasyritystä ja muutoinkin ison kartanon pyörittäminen vaati suuria varoja. Useampi kartanonomistaja joutui vuosikymmenien aikana vararikkoon.   

1800-luvulla Kellokosken kartano oli Tuusulan suurin maatila. Laajimmaan se oli 1880-luvulla, jolloin tilan pinta-ala oli lähes 3000 hehtaaria.

Kartanoelämä Kellokoskella kesti lähes puolitoista vuosisataa. Vuonna 1909 kartano myytiin Suomen valtiolle. Kartanon maista muodostettiin 131 viljelystilaa ja 43 asuntotilaa. Viljelystiloista 37 oli Mäntsälän puolella.  

Kartanosta ja sen puistosta jäi jäljelle 10 hehtaarin kokoinen alue, jolle perustettiin vuonna 1915 piirimielisairaala.  

Lue lisää kohteesta

Kartanon omistajat

1767              kenraali Augustin Ehrensvärd osti molemmat Kellokoskelta erotetut rälssitilat
                       - hän myi tilat melkein heti majuri Didrik Blomcreutzille, joka puolestaan myi ne  helsinkiläiselle kauppias Johan Sederholmille

1767–1790    laivaston kamreeri Erik Olander ja tämän perikunta

1790–1793    sihteeri Karl Albrekt Sederholm ja tämän puoliso Ulrika Dorothea, os. Olander

1793–1809    sotakomissaari Lars Olof Nysten, puoliso Maria os. Solitander

1809–1939    vuorineuvos Johan Solitander

1839–1856    kapteeni Lars Magnus Björkenheim

1856–1878    edellisen poika Lars Magnus Robert Björkenheim

1878­–1883      edellisen konkurssipesä

1883­–1889    Kondrad (Konni) Viktor Zilliacus (v. 1883 yhdessä pankinjohtaja Abel Landenin kanssa)

1889–1901    edellisen eronnut vaimo Lovisa (Louise) Fredrika Adelaide Ehrnrooth, os. de Geer till Tervik

1901–1909  ratsumestari Otto Ragnar Mellin, puoliso Ellen

1909–            Suomen valtio

Kellokosken kartano muodostui 1767, kun Viaporin rakennuttaja, kenraali Augustin Ehrensvärd yhdisti Kellokoskelle muodostetut kaksi rälssitilaa. Alueella oli ennestään oli vain Järvenpään kylän vanha mylly pari pientä torppaa.

Olander aloitti rakennustyön

Vasta kartanon neljäs omistaja, laivaston kamreeri Erik Olander (n. 1730–1775) aloitti varsinaisen kartanon rakentamisen ja sen elinkeinotoiminnan kehittämisen. Hän perusti kartanoon krouvin, jauhomyllyn ja sahalaitoksen. Hänen ajallaan syntyi kartanon maille myös 18 torppaa. Niiden asukkaat maksoivat vuokraa kartanolle tekemällä sovitun määrän työpäiviä kartanon töissä.

Olanderin vauhti oli melkoinen. Vuonna 1775 hän kirjoitti kuninkaalle, että tilan vahvuus oli 28 hevosta, 112 karjaelikkoa (ilman vasikoita), 134 lammasta ja 146 vuohielikkoa sekä 151 ihmistä. Pellon raivaaminen ei kuitenkaan edistynyt kovin nopeasti, sillä vuonna 1790 tehdyn perukirjan mukaan noin 2000 hehtaarin kokonaisalasta vain 30 tynnyrinalaa (noin 15 hehtaaria) oli peltoa. Karjan ja muiden "elikkojen" rehu kerättiin siihen aikaan niityiltä.  

Nysten perusti ruukin

Sotakomissaari Lars Olof Nysten (1763–1811) tuli kartanon omistajaksi vuonna 1793. Hän perusti kartanon yhteyteen rautaruukin 1795 ja nahkurinverstaan. Nystenin pitkävaikutteisiin toimiin kuului myös ruukinseurakunnan perustaminen.   Porvoon tuomiokapitulilta heltisi lupa tähän, kun hän lupasi yksin vastata ruukinsaarnaajan palkoista.  

Nysten velkaantui kovasti, ja hänen omaisuudestaan 2/3 siirtyi jo vuonna 1803 porvoolaiselle kauppias Johan Solitanderille, joka oli Nystenin Maria-puolison veli. Vuonna 1808 Nysten luovutti loputkin kartanosta langolleen ja muutti Ruotsiin. Hyvin ei lopulta sujunut Solitanderillakaan, sillä ruuki ja kartano tekivät konkurssin vuonna 1835.  

Björkenheimien pitkä kausi

Kellokoski siirtyi nyt Björkenheimin suvulle. Isä Lars Magnus Björkenheim oli myös Oravaisten ruukin omistaja eikä muuttanut Kellokoskelle. Hänen kuten Solitanderinkin aikana asioista kartanossa vastasi tilanhoitaja.

Isänsä jälkeen omistajaksi vuonna 1856 tullut Lars Magnus Robert Björkenheim (1835–1878) muutti perheineen asumaan Kellokoskelle. Hän vaikutti alueen elämään monin tavoin. Ensitoiminaan kartanon isäntänä hän perusti alustalaistensa lapsille koulun, jossa opetusta annettiin sekä suomen että ruotsin kielellä.

Robert Björkenheim ei ollut kiinnostunut ruukin pidosta. Vuonna 1863 hän ensin vuokrasi ruukin ja myi sen sitten 1865 John Wahrenille.

1800-luvulla kartano oli Tuusulan suurin maatila, jonka pinta-ala oli laajimmillaan lähes 3000 hehtaaria ja omistuksessa koko luoteisosa Tuusulaa ja tiloja Mäntsälänkin puolelta.

Robert Björkenheim oli kiinnostunut maataloudesta ja pyrki kehittämään siitä tuottavan liikeyrityksen. Hän kasvattikin kartanon peltoalan kuusinkertaiseksi, aloitti peltojen ojitukset ja vuoroviljelyn. Sen ansiosta heinäntuotanto kasvoi ja kartanon ayrshire-karjaa voitiin lisätä. Maidon jalostustakin piti kehittää. Björkenheim rakennutti vuonna 1860 holstainilaistyyppisen meijerin, joka Toimela-nimisenä on vielä vuonna 2023 pystyssä, joskin tyhjä ja ränsistynyt. Björkenheim perusti kartanoon myös karjanhoito-, hevoshoito- ja meijerikoulun, joka oli järjestyksessään maan toinen.

Elinkeinoelämän vapautuessa teollisuuskin alkoi kiinnostaa Björkenheimia. Vuonna 1873 perustamassa Kaukaan koskeen lankarullatehdasta ja perusti samana vuonna Kellokoskelle viinatehtaan, Mariefors Bränneri Ab:n, jonka rakennuksesta tuli myöhemmin Juhlatalo.

Liiketoiminnan laajeneminen oli kuitenkin liian nopeaa, ja Björkenheim oli kuollessaan 1878 vararikossa. Kartanon yhteyteen eri aikoina ostetut kymmenkunta pienempää tilaa myytiin eri henkilöille. Kantatilan ostivat vuonna 1883 Konni Zilliacus ja pankinjohtaja Abel Landen, joista jälkimmäinen luopui kuitenkin hetimiten osakkuudestaan.

Konni Zilliacus rakennutti hienon kartanon

Konni Zilliacus (1855–1924) oli suunnannut virkamiesuralle, mutta solmi 23-vuotiaana monien yllätykseksi avioliiton 34-vuotiaan leskirouva Loviisa (Louise) Fredrika Adelaide Ehnroothin (os. De Geer till Tervik) kanssa. Vaimolla oli edellisestä avioliitostaan 7 lasta, joista vanhimmat olivat vain 8–10 vuotta isäpuoltaan nuorempia. Yhdessä pariskunta sai kolme lasta.

Kellokosken kartanon kunnostustyät aloitettiin heti, sillä tilan asuinrakennukset olivat rappiolla tai liian vaatimattomia. Viidessä vuodessa 1883–1888 rakennettiin ajanmukaisia talousrakennuksia, istutettiin laaja puisto ja pystytettiin italialaista renessanssipalatsia jäljittelevä päärakennus, jonka suunnittelija oli arkkitehti Sebastian Gribenberg. Rakennustöiden lisäksi kartanonisäntä keskittyi muun muassa hevosjalostukseen, mikä kysyi sekin varoja enemmän kuin tuotti.

Tammikuussa 1889 pidettiin kartanon päärakennuksen suurenmoinen vihkiäisjuhla. Jo saman vuoden keväällä Zilliacus kuitenkin matkusti velkojaan pakoon ulkomaille, missä elätti itsensä pääasiassa lehtimiehenä. Vuonna 1891 Louise Ehrnrooth sai avioeron ja kartanon haltuunsa. Sukunsa turvin epäilemättä tarmokkaan naisen onnistui ylläpitää Kartanoa vielä yli kymmenen vuotta. Konni puolestaan avioitui amerikkalaisen nuoren naisen kanssa, ja jatkoi tämän kanssa matkustelua eri puolilla maailmaa. Uuden perheen kaksi poikaa syntyivät Japanissa. 

Konni palasi Suomeen kymmenkunta vuotta myöhemmin. Elettiin sortovuosien aikaa. Konni tempautui kiihkeästi ja monin tavoin poliittiseen toimintaan Suomen oikeuksien puolesta. Hän ryhtyi muun muassa julkaisemaan salaista Fria Ord -lehtisiä, jotka salakuljetettiin Ruotsista Suomeen ja kulkivat täällä kädestä käteen valaen vastarintamielialaa sortotoimia vastaan. Suomen itsenäistyttyä myös ikääntyneen Konnin elämä rauhoittui. Hän kirjoitti kirjoja kokemuksistaan historian pyörteissä. Mahtuipa tuotantoon myös keittokirja Farbrors kokbok (1920), jonka Maija Halonen suomensi nimellä Sedän keittokirja.  

Mellinit myivät tilan valtiolle 

Vuonna 1901 kartanon omistajaksi tuli ratsumestari Otto Ragnar Mellin vaimoineen. He myivät tilan valtiolle vuonna 1909. Maat käytettiin asutustarkoituksiin ja päärakennuksen ympärille jäi vain noin 10 ha suuruinen tonttialue puistoineen. Se erotettiin 1915 eräiden Uudenmaan ja Hämeen lääneihin kuuluneiden kuntien piirimielisairaalaa varten.

Kellokosken kartanon jakaminen

Vuonna 1906 kartanon alustalaiset esittivät senaatille, että valtio ostaisi kartanosta heidän nautinnassaan olevat maat ja jakaisi alueen pieniin itsenäisiin tiloihin, jotka he saisivat pidemmän ajan kuluessa valtiolta lunastaa. Saman tyyppisiä hankkeita oli muuallakin, sillä tilattoman väestön tilanne puhutti ja vaati korjaamista. 

Kartanon omistajat Ragnar ja Ellen Mellin suhtautuivat asiaan suopeasti, mutta hinta- ja alueneuvottelut veivät aikaa. Vuonna 1909 valtio osti kartanosta maata kaikkiaan 2700 hehtaaria. Maata oli niin paljon, että se mahdollisti myös uusien tilojen perustamisen. Ajatuksena oli, että uudistiloihin tulisi noin 8 hehtaaria viljelyskelpoista maata. Kartanon vanhoista torpista voisi tulla tätä isompiakin.

Senaatissa hyväksyttiin niin sanottu Lex Kellokoski, joka mahdollisti osituksen. Hakijoita saatiin sanomalehti-ilmoituksella peräti 304. Heistä suurin osa oli uusmaalaisia ja nimenomaan tuusulalaisia. Hämeen läänistä oli hakijoita 23 ja Viipurin läänistä 10, Turun ja Porin läänistä 8 ja Kuopion läänistä 2.

Kartanon maista muodostettiin 131 vijelystilaa ja 43 asutustilaa. Näistä Mäntsälän puolella oli 37 viljelystilaa. Tuusulan puolella vijelystilojen koko oli keskimäärin 13,7 hehtaaria. Palstatilojen koko oli hiukan alle 2 hehtaaria.

Asukkaat uusille pientiloille saapuivat maaliskuussa 1912. Heidän oli määrä olla ensin 38 vuotta valtion vuokralaisina. Sen jälkeen oli mahdollista lunastaa tila omaksi. Vuokralaisten oloja rajoitettiin monin tavoin. Esimerkiksi puuta yhteis- tai yksityismetsästä sai ottaa vain kotitarvekäyttöön, tilalta ei saanut viedä rakennuksia, ei myydä karjanrehua tai lantaa tai kasketa uutta viljelysalaa. Vuokrajärjestelmä tiukkoine ehtoineen ei alun alkaenkaan miellyttänyt asukkaita.

Vuonna 1922 annettu asutustilalaki teki mahdolliseksi muuttaa vuokratilat itsenäisiksi tiloiksi muualla Suomessa. Kellokoskella tähän päästiin vasta 1928, kun mutkallinen yhteismetsän jako saatiin päätökseen. Heti lokakuussa 1928 Tuusulan puolella kaikkiaan 93 tilaa teki kaupat tiloistaan.

Kartanon maiden jaon myötä sen entisille maille muodostui suhteellisen pienten maatilojen verkosto, mikä näkyy maisemassa edelleen. Alueen viljelijät perustivat vuonna 1923 Kellokosken–Linjamäen pienviljelijäyhdistyksen. Sen ensimmäisiin hankkeisiin kuului oman viljankuivaamon rakentaminen. Yhdistystoiminnan vahvistuessa Linjamäen kyläkeskuksessa oleva rakennus kunnostettiin vuosina 1932–1934 yhdistystalo Linjalaksi.

Vanha valtatie 198, 04500 Tuusula, Suomi