Ruukin kasarmit ja puisto

Kohde kuuluu polkuun Kellokosken patoaltaan ympäri.
Uusitalo piharemontin jälkeen, 1930-luku

Ruukin työväen asunnot luovat viihtyisän ja maanläheisen miljöön Keravanjoen länsipuoliselle alueelle. Kookkaimmat kaksikerroksiset rakennukset, Suurtalo ja Pientalo, rakennettiin Carlanderien tuodessa vanhat työntekijänsä perheineen mukanaan paikkakunnalle Björkbodan tehtaalta Kemiöstä vuonna 1897. 

1900-luvun alkupuolella tehtaan taloissa asui lähes 100 perhettä ja paikkakunnalla tarvittiin useampia kauppojakin. Nykyisen ravintola Ruukin paikalla oli ”Tehtaan kauppa”. Koulutien ja Omenalahdentien risteyksessä sijainneesta Angelinin kaupasta kävivät lapset sunnuntaisin ostamassa siirappinekkuja. Osuuskauppa Perhelä palveli Vanhan valtatien varrella.

Palkkapäivinä eli joka toinen viikko järjestettiin rakennusten väliin jäävällä torilla markkinat. Torikauppiallla oli myytävänä monenmoista, myös kankaita ja valmiita vaatteitakin, joten oman kylän palveluvalikoima oli melko hyvä. Nykyään alue on puistona, josta löytyy myös tehtaanjohtaja Torsten Carlanderin patsas. Kuvanveistäjä Eila Hiltusen teoksessa viulu ja jakoavain kertovat Torstenin eli Totin monipuolisuudesta. Hän oli  teollisuusmies ja monipuolinen kulttuuri-ihminen. 

Lue lisää kohteesta

Työntekijöiden asuinalue on oleellinen osa Kellokosken ruukkimiljöötä. Asunnot rakennettiin kosken länsipuoleiselle alueelle, sen jälkeen kun kartanon ja ruukin omistus eriytyi 1860-luvulla ja tehtaan työntekijämäärä kasvoi. Asuinrakennuksista vanhin on kahdeksan perheen Keskitalo. Se on tehty vanhalle rungolle, joka saattaa olla peräisin jo 1800-luvun alkupuoliskolta. Kaksikerroksiset Suurtalo (Antipohvi) ja Pientalo (Pikkupohvi) ovat vuodelta 1897. Ne rakennettiin ruukin uusien omistajien mukana Björkbodasta muuttaneiden työntekijöiden majoittamiseksi. Suurtalossa asui 22 perhettä ja Pientalossa 12 perhettä. Työväenkasarmeista nuorin on 1908 valmistunut 15 perheen Uusitalo. Sekä Keskitalo että Uusitalo paloivat osittain 1926 ja rakennettiin uudestaan.

Kirkkopuiston pohjoislaidalle jäävät Kirkkotalo ja Kaivotalo olivat alunperin 1800-luvun lopulta, ehkä vuoden 1870 paikkeilta. Nykyiset talot on rakennettu 1990-luvulla alkuperäisen mukaisiksi. Pohjoisimpana sijaitsee tehtaan peltisepille vuonna 1901 rakennettu kaksikerroksinen Rauhavilla, jossa oli aikoinaan 12 asuntoa. Sijainti hieman kauempana muista työväenkasarmeista sekä hieno nimi kertovat peltiseppien arvostuksesta tehtaan hierarkiassa. Kutsumanimi "Peltopytinki" taas kertoo, että naapurien mielestä talo oli kaukana ihmisten ilmoilta. Rakennus on kunnostettu kahden perheen kodiksi museoviraston ohjeiden mukaisesti.

Suurimmassa osassa asunnoista oli yksi huone ja keittiö, mutta myös yhden huoneen asuntoja oli. Näissä niin sanotuissa "hellahuoneissa" asuivat pienet asuntokunnat, esimerkiksi lesket ja nuoret parit. Lämmönlähteenä tehtaan asunnoissa olivat puuhellat ja -uunit. Jokaiseen asuntoon kuului oma puuliiteri. Ulkovessa oli tavallisesti kahden perheen yhteinen. Sähkö taloihin saatiin vuonna 1921, mutta valot sammutettiin pääkatkaisijasta kello 22 illalla. Työläisten kun oli syytä mennä ajoissa nukkumaan.

Toisen maailmansodan ainoassa Kellokosken pommituksessa talot säästyivät onnekkaasti. Venäläinen kone eksyi tehtaan ylle 11.8.1942 kello 00.30, tulitti konttoria konekiväärillä ja pudotti kaksi pommia, mutta ne menivät talojen taakse perunapellolle. Kirkkotalon ikkunoita rikkoontui mutta muilta vahingoilta vältyttiin. Rakennukset on kunnostettu asuinkäyttöön, ja ne ovat suojelukohteita.

Kasvimaat ja kellarit

Tehtaalaisten ruokahuolto perustui vielä osittain omavaraisuuteen. Nykyisen paloaseman eteläpuolella tien varressa sijaitsi parikymmentä sikolättiä pitkässä rakennuksessa. Sieltä tehtaalaiset saivat vuokrata kotieläimilleen oman "sikaboksin" porsaan, lampaan tai kanojen kasvattamiseen. Vielä sodan jälkeisenä pula-aikana kotieläimiä pidettiin, sen jälkeen sikaboksi-rakennuksesta tehtiin autotalli.

Lähes jokaisella perheellä oli oma perunasarka tehtaan pellolla tai vuokramaalla. Juurikkaita, muun muassa "muurötteriä ja rööpetteriä" eli porkkanaa ja punajuurta ynnä muuta saattoi kasvattaa talojen laajoilla pihamaillakin. Asuintalojen pihoille oli mahdollista istuttaa myös perheen omia marjapensaita. Joen penkalle sai omista tarpeista luvan rakentaa maakellareita kahden perheen yhteiskäyttöön. Kellarissa perunat ja hillot säilyivät hyvin. Jos perhe muutti pois Kellokoskelta saattoi sekä marjapensaat että perunakellariosuuden antaa tai myydä naapurille. 

Kellokosken tehtaalaisten elintaso oli hyvä verrattuna sen ajan maa- ja metsätalouden työntekijöihin elintasoon. "Ruukkilaiset söivät sunnuntaisin väskynäsoppaa", kuten eräs renki kateellisena sanoi. 

"Iskukykyinen tehtaan poika

Erona ympäröivän maaseudun nuoriin tehtaan pojat nauttivat rahapalkasta. Se ei välttämättä ollut suuri, mutta pientilojen pojilla ei ollut rahaa senkään vertaan. Kun nuori mies ensimmäisistä palkoistaan satsasi parempaan pukuun ja sen jälkeen osti polkupyörän, oli hän lauantain tansseissa aika iskukykyinen. Kun sopiva neito sattui kohdalle, saattoi tarjota vielä limonadinkin. Ja jos kävi tuuri, onnistui pidempikin saattomatka, kun ei tarvinnut jalkapatikassa kulkea." - Antti Vainio ja Heikki Stenroos, Tehtaan historiaa tallentava perinnepiiri, Tuusulan museo 1991. 

Torista puistoksi

Kirkkopuiston paikalla oli ennen sotia vilkas tori. Sotien aikaan aukio palveli halko- ja turvevarastona, ja niiden jälkeen pallokenttänä. Vuonna 1950  Helsingin kaupunginpuutarhuri Bengt Schalin suunnitteli paikalle laajuudeltaan 12 240 m2:n puiston, jonka rakensi tehtaan puutarhuri Martti Lehto. Suihkulähdekin puistossa oli alun perin.

Vuonna 1980 Kellokosken Maatalousnaiset teki aloitteen jo rappeutuneen puiston kunnostamisesta. Nykyisessä Kirkkopuistossa kasvaa mm. lehtikuusi, lehmus, jalava, poppeli, pähkinäpensas ja riippapihlaja. Puiston keskelle on pystytetty kuvanveistäjä Eila Hiltusen tekemä ruukin viimeisen patruunan Torsten Carlanderin veistos. Patsas paljastettiin vuonna 2000, ja 98-vuotias Totti oli itse mukana tilaisuudessa kunniavieraana. Veistoksen jalustaan Eila Hiltunen suunnitteli viulun ja jakoavaimen kertomaan Totin kiinnostuksesta musiikkiin ja hänen elämäntyöstään metalliteollisuudessa. Puiston lounaiskulmassa on edelleen yleinen kaivo. 1900-luvun alussa rakennettu entinen ruukin kauppa toimi pitkään ravintolana.

Torsten Carlander (1902–2003)

Ruukinpatruuna, kamarineuvos Bengt Torsten Carlander-Reuterfelt syntyi 14.3.1902 Helsingissä. Kutsumanimeksi tuli Torsten tai Totti ja tuttu oli myös lyhenne TCR. Hänen molempien vanhempiensa suvut ovat lähtöisin Göteborgin seudulta. Kuningatar Kristiina aateloi luutnantti Erik Janssonin 1647 ja antoi tälle nimeksi Reuterfelt. Suku mainitaan yhtenä Pohjolan vanhimmista. Suomeen Carlanderit tulivat 1880-luvulla toimien ensin vakuutusalalla, kunnes Totin isä 1887 vuokrasi Björkbodan ruukin.

Torsten Carlanderia kiinnosti tekniikka ja musiikki. Konserteissa hän kävi äitinsä kanssa. Ensimmäisen polttomoottorinsa Totti rakensi 15-vuotiaana, se antoi puoli hevosvoimaa. Samana vuonna hän soitti pianoa julkisesti ensimmäistä kertaa Helsingin Musiikki-instituutissa, joka tunnetaan nykyään nimellä Sibelius-Akatemia. Suojeluskuntapoikaa pyydettiin tietysti mukaan kansalaissotaankin, mutta isä kielsi lähtemästä. Pianonsoiton parissa Totti tapasi ensimmäisen puolisonsa Margit Ringvallin, ja he menivät naimisiin 1925. Kellokoskelle Patruunanpuistoon perhe muutti kesällä 1927. Toisen avioliittonsa Totti solmi vuonna 1949 Ann-Marie Lindholmin kanssa.

Sähköinsinööriksi valmistunut Torsten Carlander tuli töihin Kellokosken tehtaalle 1927. Kolme vuotta myöhemmin, vain 28-vuotiaana, hänestä tuli ruukin isännöitsijä. Tultuaan nimitetyksi myös tekniseksi johtajaksi 1934 hän aloitti heti mittavat uudistukset niin tekniikassa, tuotannossa kuin rakentamisessakin.

Teollisuusmies vaali järjestystä ja kauneutta

Uudisrakennukset olivat valkoisia ja valkoiseksi maalattiin myös vanhojen punatiilirakennusten ulkoseiniä sekä kaikki mahdolliset sisätilat, koneet ja laitteet. Tehtaan navetan ja tallin sisäseiniin maalattiin vehreitä maisemia ja siellä soi hillitty musiikki. Totti Carlander uskoi, että näin lehmät viihtyvät ja lypsävät paremmin. Huolenpito ulottui myös henkilökuntaan alkaen edistyksellisestä työterveyshuollosta. Totti tuki kyläläisten kulttuuriharrastuksia mm. järjestämällä viulunsoiton opetusta ja esittämällä Juhlatalolla laatuelokuvia täysille saleille. Hän viritti uudelleen kirjaston toiminnan ja lahjoitti VPK:n poikaosastolaisille omenapuiden taimia, jotka nämä istuttivat nimikkopuiksi tehtaan asuntojen tuntumaan.

Tehtaan patruunan harrastusten kirjo oli hämmästyttävän laaja ulottuen mehiläisten hoidosta kamarimusiikkiin. Kaikkeen hän suhtautui hyvin perusteellisesti, kehitti itseään ja kutakin alaa, josta sattui kiinnostumaan. Kiinnostuksen kohteet näkyivät myös tehtaan tuotannossa. Kellokosken Tehdas valmisti muun muassa mehiläistenhoitovälineitä, nuottitelineitä ja kaitafilmien katselulaitetta "Tottiscooppia".

Torsten Carlander tuli laajalti tunnetuksi kaitafilmaajana, jonka matkakuvaukset Eurooopasta 1940–50-luvuilla olivat sittemmin suosittuja jopa televisiossa. Ainutlaatuinen on hänen dokumenttinsa Eila Hiltusen veistämän Sibelius-monumentin paljastustilaisuudesta Helsingissä 1967. Torstenilla oli valtaisa arkisto omia päiväkirjoja, kirjeitä, nuotteja mukaanlukien hänen oma sävellyksensä jne.

Torsten Carlanderin mukaan pitkän iän salaisuus kätkeytyy kolmeen sanaan: 1. toimintaa, 2. toimintaa, 3. toimintaa. Pitäjänneuvos Antti Vainion ehdotuksesta istutettiin ruukinpatruunan 95-vuotisjuhlavuonna 1997 kirkonmäelle Totin tammi.

"Jos haluat tulla oikein onnettomaksi, aloita silloin olemalla tyytymätön." – Totti Carlander

Ruukinpolku 1, 04500 Tuusula, Suomi